Olen syntynyt noitien sukuun. Sukuni on kotoisin Itä-Karjalasta, sieltä, missä Suomen kansalliseepos Kalevala on saanut syntynsä. Vuokkiniemeltä, Vuonnisen kylästä, laulumailta, joita Kalevalaksi kutsutaan.

Olen sukua suoraan alenevassa polvessa Andrei Maliselle, joka tunnetaan myös nimillä Ontrei Malinen ja Andrei Sevastjanov Malikin, suurelle Tietäjälle ja karhunkaatajalle ja runonlaulajalle, joka lauloi Elias Lönnrotille, Kalevalan kokoajalle osuuden Sammon taonnasta ja joidenkin lähteiden mukaan suurimman osan koko Kalevalasta. Perimätiedon mukaan hän oli niin väkevä tietäjä, että lauloi karhulta hampaat suusta.

Nämä asiat kulkevat suvussa, noituus periytyy. Isäni mummo oli kuuluisa kansanparantaja, verenseisauttaja, selvänäkijä ja noita. Hänen tiedettiin näkevän henkiä ja keskustelevan kuolleiden kanssa. Verenseisauttaja on kansanperinteen mukaan henkilö, joka kykenee yliluonnollisilla voimillaan tyrehdyttämään runsaatkin verenvuodot.

Tarina kertoo, että eräänä päivänä kylän vanha mummo oli vahingossa istunut viikatteen päälle. Jalkavaltimo oli katkennut ja jalasta oli alkanut oikein suihkuamaan verta! Kylän miehet olivat kiireesti juosseet hakemaan isomummoani apuun.

“Tule äkkiä, nyt on hätä! Siellä tarvitaan verenseisauttajaa”, he huusivat hänet nähdessään.

“Ei tarvitse tulla, verenvuoto on jo loppunut. Menkää takaisin vaan”, hän oli vain tokaissut.

Kun miehet palasivat kylään, he näkivät isomummoni puhuneen totta. Verenvuoto oli tyrehtynyt ja mummo selvisi koettelemuksestaan hengissä.

Kerran pikkupoikana heinätöissä isäni isä oli vahingossa leikannut terävällä viikatteella peukalonsa irti. Peukalo oli ihan irtipoikki ja roikkunut pelkän ohuen nahanpalan varassa! Hän oli juossut itkien näyttämään äidilleen, mitä oli tapahtunut.

“Äiti, äiti! Peukalo lähti irti!”

“Ei hätiä mitiä”, tämä oli vain tokaissut, laittanut peukalon takaisin paikoilleen ja kietonut sen ympärille jonkinlaisen yrttikääreen.

Kun kääre kolmen vuorokauden kuluttua otettiin pois, sormeen ei ollut jäänyt minkäänlaista jälkeä tapahtuneesta! Edes pienintäkään arpea ei ollut jäänyt!

Isomummoni oli saanut tietonsa ja taitonsa eräältä suurelta Tietäjältä, jonka opissa oli ollut. Tämä tietäjä tunnettiin nimellä Tietäjä Sotamaa ja hän oli ollut aikoinaan erittäin tunnettu ja kuuluisa. Hän oli ollut myös välskäri koulutukseltaan. Tuon Tietäjän tiedettiin kykenevän tekemään suuria ihmetekoja.

Tietäjän parannettavaksi oli kerran tuotu täysin liikuntakyvytön, rampa poika. Tietäjä oli kantanut pojan sylissään vuolaana virtaavan kosken partaalle – ja heittänyt hänet kosken pahimpiin kuohuihin!

Kauhuissaan ihmiset olivat huutaneet:

“Mitä sinä nyt noin teit, poikahan hukkuu!”

Mutta poika olikin noussut kuohuista täysin terveenä!

Tietäjä oli jo vuosia etsinyt itselleen Manttelinperijää, työnsä jatkajaa, jolle siirtäisi kaiken tietonsa ja taitonsa. Manttelinperijän oppiin pääsemiseksi oli kuitenkin yksi ehto: Oli kyettävä viettämään kokonainen yö ladossa, jossa kummitteli...